Hermoillaan ja rakennetaan barrikadeja -ajatuksia valtauksista ja tilataisteluista

      Helsinkiläiseltä talonvaltaajalta                  

   (Printtivalmis pamfletti Takun mediakirjastossa.)

      Tila on aihe, jota virallisessa politiikassa pohditaan aika vähän - politiikassa saatetaan käsitellä kysymyksiä liittyen yhteen tai toiseen fyysiseen tilaan, mutta se tapahtuu etäältä, jossain virastossa kaukana itse paikalta. Tila, ja tilaan liittyvä politiikka, jää aika abstraktille tasolle.
Autonomisessa, eli alhaalta päin itsemääritellyssä politiikassa, tila usein konkretisoituu aivan toisella tavalla. Tähän on yksinkertainen syy. Viralliselle, ”legitiimille” politiikalle tila on annettu, itsestään selvä. Se on resurssi, joka on yhtä varmasti saatavilla kuin rahaa on pankissa ja valtaa on salkussa, ja sitä voi abstrahoida, kontrolloida ja hallinnoida.

      Virallisesti hyväksyttyjen poliittisten rakenteiden ulkopuolelle asettuvalle liikehdinnälle ei ole automaattisesti suotua tilaa. Se ei mahdu järjestelmän sisälle, järjestelmän ehtoihin, usein varsin kouriintuntuvasti: ei ole tilaa. Ei viljelytilaa maattomille pienviljelijöille tai kaupunkinaapurustojen puutarhoille, ei toimitilaa antikapitalistisille kulttuuriprojekteille, ei biletilaa sopimattomille alakulttuureille, ei katutilaa radikaalien liikkeiden mielenosoituksille, ei asuintilaa rahattomille. Ei elintilaa yhteiskunnan ulkopuolisille yhteisöille. Ei seinätilaa vapaalle taiteelle gallerioissa saati kaduilla. Ei tilaa edes eheälle luonnolle, joka ei tuota liikevoittoa (keruutuote- ja matkailualojen voittoja ei ilmeisesti lasketa). Ei ole tilaa - ellei sitä järjestä itse!

      Kaikkia yllä lueteltuja tilaongelmia onkin eri paikoissa ja ajoissa ratkaistu itse, eri tavoilla ja eri mittakaavoissa. Joskus löytyy jokin kompromissi suhteessa virallisiin tahoihin, mutta usein ei. Ratkaisuja yhdistää usein se, että tilaa vallataan. Kuitenkin sana ”valtaaminen” kuvastaa pikemminkin vallitsevan poliittisen järjestelmän logiikkaa, jonka puitteissa nämä vastaliikkeet joutuvat toimimaan. Erästä luonnonpuolustajaa lainaten, “sivilisaatio oleskelee maaperällä kuin valtaaja, joka pelkää oikeiden omistajien palaavan kotiin” (vapaasti käännetty). Hermoillaan ja rakennetaan barrikadeja.

      (1) Virkavaltaus vs. lainsuojaton valtaus (a la Helsinki)

      Usein tilaa luovasti käyttöön ottavat kohtaavatkin kovaa vastustusta viranomaisilta. Helsingissä 2003 poliisin erikoistoimintaryhmä, Karhuryhmä, ryntäsi vallattuun Töölön ratikkahalliin, T51:een. Sisällä istui parikymmentä ihmistä rauhallisesti lattialla käsikoukussa. 2006 Smash ASEM -mielenosoitus, joka oli solidaarisuuden osoitus Kiinan mellakoiville kyläläisille, saarrettiin ennen alkamistaan poliisi- ja linja-automuurilla. 2007 Telakkakatu 6:n valtaus, jota valtaajat olivat ilmoittaneet puolustavansa aktiivisesti, häädettiin rajavartiolaitoksen helikopterin avulla. Vuoden 2009 tammikuussa poliisi hääti ennätysnopeudella (pari tuntia valtauksesta) asunnottomien hätämajaksi vallatun talon.

      Suomessa virkavallan kovat otteet ovat melko lieviä verrattuna jo Ruotsiin ja Tanskaan, missä talonvaltaajia on poliisin toimesta hakattu ankarasti jo 80-luvulta lähtien - tai Etelä-Amerikkaan, missä kapinallisia ammutaan kovilla (ei vain sissejä, vaan myös väkivallattomia). Mutta suhteessa yleiseen poliittisen väkivallan tasoon ja määrään, ovat hieman vähemmän mukautuvaiset toimijat Suomessakin saaneet tuta selvää palautetta “pelisääntöjen rikkomisesta”.

      Suomessa valtaapitävillä pehmeys on kuitenkin ollut suositumpi keino. Kun Helsingin vanhaa
ylioppilastaloa vallattiin 1968, keskeisimpiä toimijoita kutsuttiin neuvotteluihin ja lounaalle Kekkosen kanssa, ja he jäivätkin sille tielle. Saman talon vuoden 2008 valtaus taas oli pikemminkin mediatilan kuin rakennuksen valtaus - tosin tilaa myös käytettiin yhdessä keskusteluun ja järjestäytymiseen, mikä on potkaissut liikkeelle uuden opiskelijaliikkeen. Poikkeus vahvistaa säännön: yliopisto lienee 2000-luvulla ainoa kehys, jossa käsitteet “julkinen tila” tai “julkinen keskustelu” voisivat tarkoittaa muutakin kuin ”asiantuntijoiden” puhumista passiiviselle yleisölle ja näin ollen voivat käynnistää yhteiskunnallista liikehdintää.

      Median ylikorostuminen onkin sudenkuoppa, johon erilaiset aktivistit helposti astuvat. Tämä on ehkä ymmärrettävää yhteiskunnassa, jossa ihmiset saattavat elää enemmän median virtuaalimaailmassa
kuin fyysisessä, mutta voidaan kysyä, onko mediakeskeisyys lääke vai oire. Siitä lähtien, kun 60-70-luvuilla viestintäyhteiskunta alkoi kunnolla kasvaa esiin, näyttää häkellyttävän moni poliittinen ryhmä julistaneen päätavoitteekseen “viestin välittämisen”. Onko puhelimena toimiminen elinkelpoinen poliittinen strategia - saati sitten tavoite?

      Niille, jotka tavoittelevat konkreettisiakin tuloksia, tarjotaan yleensä edelleen kekkosmaista kultaista kädenpuristusta ynnä symbolisia myönnytyksiä tai jonkin sortin eturyhmäasemaa. Vastavaatimuksena on kunnollinen käyttäytyminen. Esimerkiksi Helsingin 90-luvun talonvaltausliikkeen Oranssi ry, jonka tavoitteena oli ratkoa nuorten asunto-ongelmaa, on nykyään lähinnä ratkaisemassa Helsingin kaupungin “ongelmaa” saada puutalojaan rempattua halpaan hintaan. Oranssi ry:n talot tosin myös tarjoavat oikeutetusti arvostetun keitaan kaupungin alle 26-vuotiaille vaihtoehtolaisille.

      Helsingin 2000-luvun talonvaltausliikehdintä, johon oma kokemukseni rajoittuu, on toistaiseksi onnistunut hatarasti tasapainoilemaan mediapolitiikan, neuvottelujen ja kompromissiratkaisujen välissä, ja selvinnyt sekä pahimmista poliittisen omaehtoisuutensa että fyysisten kehojensa loukkauksista. Useita rakennuksia on valtauksen häädön jälkeen annettu kulttuuritoiminnan ja vastaavan käyttöön. Tätä voi tosin pitää lähinnä harhautuksena: esimerkiksi yllä mainitun T51:n tapauksessa nykyinen toiminta, Image Kustannus Oy:n omistama Kulttuuritehdas Korjaamo, tarjoaa tilaa lähinnä suoraan voittoa tuottavalle (kuten kahvilalle, kirjakaupalle ja vuokratiloille) tai epäsuorasti voittoa tuottavalle kulttuuritoiminnalle (metsästämällä “uusia persoonallisuuksia ja tuoreita virtauksia urbaanissa kulttuurissa”, kuten paikan nettisivuilla sanotaan). Suurin osa taloista jää häädön jälkeen tyhjiksi.

      Joskus valtaajat ovat neuvotteluissa voittaneet lyhyitä sopimuksia, joista on pian jouduttu neuvottelemaan uudestaan. Loppuvuodesta 2008 luvattiin valtaajille pitkäaikaisempi tila “autonomiseksi sosiaalikeskukseksi” Kalasatamassa. Jatko jää nähtäväksi: kehittyykö tästä jälleen yksi virallistettu etujärjestö (jo jonkin aikaa on lehdistötiedotteita allekirjoitettu nimellä “Helsingin Talonvaltaajat”) tai “uusia persoonallisuuksia ja tuoreita virtauksia” kaupungin kulttuuripääomaksi valava “tehdas”? Vai onnistutaanko luomaan ja pitämään vapaa tila oikeasti omaehtoiselle kanssakäymiselle, reikä byrokratian kontrollissa, mediayhteiskunnan valkokankaassa?

      (2) Samaan aikaan toisaalla

      Samankaltaisia kysymyksiä kohtaavat tilan ympärillä pyörivät sosiaaliset kamppailut myös muualla Euroopassa, kuten Tukholman Kulturkampanjen ja Kööpenhaminan Ungdomshuset. Niiden tilanteet ovat kuitenkin erilaiset. Molemmissa maissa virkavallan suhtautuminen talonvaltaajiin on aina ollut paljon aggressiivisempaa, ja siten myös valtaajien puolustautuminen.

      Tanskassa 80-luvulla paljolti duunaritaustaisten nuorten asunnon- ja tilantarpeista käynnistynyt
liikehdintä voitti useita pitkäänkin säilyneitä taloja, suurimpana Ungdomshuset, josta kasvoi radikaalien ja alakulttuurilaisten kohtaamispaikka maailmantasolla. Kun Ungdomshuset uhattiin häätää, sitä puolustamaan ryhtyikin suuri määrä sekä paikallisia että ulkomaalaisia ystäviä. Rahaa kerättiin talon ostamiseksi 15 milj. kruunua, viisi kertaa vastapuolen tarjousta suurempi summa. Vastapuoli, kristillinen Faderhuset-lahko ajoi hengellisessä hurmiossa häädön läpi sen tappiollisuudesta huolimatta. Tätä Seurasivat Tanskan rajuimmat mellakat sitten toisen maailmansodan, joiden ansiosta häädön hinta kaupungille nousi 144 miljoonaan kruunuun. Tämä lopulta painosti kaupunginhallinnon myönnytyksiin: uusi talo saatiin. Mutta riittääkö tämä? Useita muitakin valtauksia Kööpenhaminassa on häädetty, ja kaupungin toinen iso vapaavyöhyke, 70-luvulla vallattu Christiania, on sopeuttamispaineen alla: alueella on jatkuvia poliisipartioita, rakennuskieltoja ja tonttimyyntipainostuksia. Koko kaupungissa ja maassa yritetään vahvistaa kontrollin ilmastoa. Se valtava energiamäärä sekä halujen, tarpeiden ja näkökantojen moninaisuus, joka näyttäytyi Ungdomshusetin häädön vastaisessa taistelussa, pitäisi nyt sulloa yhteen ainoaan rakennukseen.

      Tukholmassa taas ei ole ollut 70-luvun jälkeen pitkäaikaisia valtauksia. Tilan tarvetta täyttämään on sen sijaan pystytetty erilaisia lain puitteissa toimivia projekteja. Niiden rinnalle kasvoi vuodesta 2003 alkaen “Kulttuurikampanja”, joka käytti saman tapaista strategiaa kuin Helsingin valtausliike: neuvoteltiin kaupungin kanssa ja pidettiin huolta neuvottelujen etenemisestä valtaamalla samaan aikaan taloja. Lukuisten häätöjen jälkeen kulttuurikampanjalaiset päättivät rakentaa talon itse, ja lopulta rakennuslupa saatiin “Tukholman paskimmalle tontille” - mutta vain väliaikainen, joten talosta oli tehtävä siirrettävä. Talo, nimeltään “Cyklopen”, ehti saada runsaasti julkisuutta ennen kuin natsiryhmä marraskuussa 2008 tuhopoltti sen – samaan aikaan kun talossa olisi pitänyt olla Rasismin vastaisen verkoston kokous (joka oli onneksi peruttu: talo oli tyhjä). “Kulttuurikampanja” ilmoitti heti rakentavansa uutta (tulenkestävää) taloa, ja onkin saanut palon seurauksena vielä valtavasti enemmän innostunutta huomiota, myös virallisilta kulttuuribyrokraateilta ja politiikoilta. Tähän mennessä ei tosin ole saatu mitään selityksiä sille, miksi samat tahot hankaloittivat vanhan talon luomista kaikin keinoin.

      Selkeä viesti jäsentyy: moninaisuutta ja luovuutta suvaitaan, mikäli joku on tarpeeksi hullu lähteäkseen itse raivaamaan tietä konservatiivisen byrokratian läpi sekä uurastamaan kustannusten ja rakentamisen kanssa hymyillen samalla kauniisti juuri niille, jotka jatkuvasti laittavat kapuloita rattaisiin. Palon jälkeen Tukholman kulttuuriliberaalit jonottivat halaamaan kampanjaa kuoliaaksi, poliitikot puhuivat luovuuden tärkeydestä kaupungin taloudelle ja imagolle, ja Kaupungin Kulttuuritalo isännöi tukigaalaa “kulttuuritalojen polttamista vastaan”. Mutta ovatko viralliset tahot oikeasti yhteistyöhaluisia ja niiden ehdot kohtuullisia? Kampanjaryhmä on ilmoittanut olevansa joustava, mutta kuinka pitkälle heitä tullaan taivuttamaan?

      Näistä kahdesta esimerkistä näkyy myös, että talo tai vastaava tila on helppo kohde sekä valtiolle että ryhmille, jotka haluaisivat itselleen vastaavan valta-aseman. Talon ylläpitoon ja puolustamiseen voi mennä valtavia määriä energiaa (puhumattakaan sen rakentamisesta), ja kaikki, mitä on rakennettu, on helppo repiä alas. Tilan pitämisen noustessa itsetarkoitukseksi voi myös käydä epäselväksi, mikä mukana olevia muuten yhdistää, ja tämä on omiaan kasvattamaan sisäisiä riitoja.

      (3) Puolustusasemissa

      Toisaalta on tilan valtauksia, joissa tilan pitäminen on itse tarkoitus. Ympäri maailmaa on tehty ja tehdään monia tilan valtauksia, jotka tähtäävät esimerkiksi luontoalueen puolustamiseen. Tämä on ollut monessa tapauksessa myös tuloksekasta, kuten Koijärven valtaus Suomessa, Vihreän liikkeen radikaalissa nuoruudessa. Useissa tapauksissa on koettu myös raskaita tappioita, kuten 80-luvulla Saksan Frankfurtissa barrikadein, vallihaudoin ja tuhansien ihmisten voimin puolustetun Flörsheimer-metsikön valtauksessa. Pasifistinen liike nujerrettiin poliisien pampuilla, joskin protestivaltauksen häädön jälkeenkin ihmiset kävivät lekoin betoniaitojen kimppuun, joiden takana metsää hakattiin lentokentäksi.

      Frankfurtin massiivisesta liikkeestä valtaosa jätti traumaattisen tappion jälkeen kaiken poliittisen toiminnan. Paikoissa, joissa ei tappion uhatessa ole vaihtoehtona “lopettaa ja mennä kotiin”, vallitsee yleensä pragmaattisempi suhtautumistapa puolustautumiseen kuin usko “kansan henkeen”, “poliittiseen paineeseen”, lauluihin ja passiiviseen niskoitteluun. Esimerkiksi Brasiliassa, mutta myös muualla, maattomat pienviljelijät (jotka ovat usein mantereen alkuperäiskansoja) ovat liittyneet yhteen valtaamaan viljelysmaata elantoaan varten plantaaseilta, jotka kasvattavat teollisuusmaille kulutushyödykkeitä. On itsestään selvää, että valtaajat joutuvat välillä turvautumaan aseistettuunkin puolustukseen yhtiöiden ja valtioiden palkkaamia puolisotilaallisia ryhmiä vastaan. Länsimaisen median kamerat eivät voi olla aina paikalla todistamassa “viatonta ja kunniallista kärsimystä” - eikä hirveän paljon auttaisi, vaikka voisivatkin: kuinka monen TV:ssä näkemäsi kärsivän ihmisen hyväksi olet koskaan tehnyt mitään?

      Saman havainnon tehneet länsimaiset radikaalit on mediatilassa usein nähty lähinnä kasvottomina, puheettomina huligaaneina. Koska heille media on tyhjiö, heidän kohdallaan on mediatilassa tyhjiö. Olennainen liikehdintä tapahtuu jossain muualla: fyysisten kehojen liikehdintänä fyysisessä tilassa. Siksi erilaisten, ei niinkään tilaan liittyvien, kamppailujen ja liikkeiden yhdistäväksi nimittäjäksi on muodostunut käsite “autonomia” - omaehtoisuus, “tilan ottaminen” kuvainnollisessa merkityksessä. Sanaa ”autonomia” on myös käytetty yhteisenä nimikkeenä sekä itse että ulkopuolelta käsin, eri maissa ja paikoissa, joiden liikehdinnöissä tietenkin on pienempiä ja suurempia eroja. Helsingin talonvaltausliike on esimerkiksi keskittänyt voimiaan tilan saamiseen mahdollisimman läheltä keskustaa, kun taas Italian kaupunkien “autonomiset sosiaalikeskukset”, joista Helsingin talonvaltaajapiireissä on haettu innostusta ja nimikin, ovat syntyneet kaukana keskustoista, köyhien lähiöiden ihmisten tarpeisiin.

      (4) Hyökkäys on paras puolustus

      Keskustatilasta tappeleminen lienee ymmärrettävää, koska se on kaupungin arvokkainta tilaa, josta yritetään kovenevin ottein pitää ei-toivotut ainekset poissa. Kaupungin, ja sen myötä keskustan, laajetessa
kontrollipyrkimysten piiri laajenee: kun Kööpenhaminan viranomaisille kävi lopulta selväksi, etteivät “hulinoivat autonomit” olleet aikeissa luovuttaa, näille annettiin talo, joka kyllä oli vaatimusten mukaisesti yhtä iso kuin edeltäjänsä, mutta kauempana keskustasta. Vanhakin “Nuorison talo” myönnettiin alunperin samoista syistä vähän syrjäiseltä paikalta silloiseen keskustaan nähden. Christiania, edellisen sukupolven tilan myönnytys, oli sekin aikoinaan vähemmän keskeisellä paikalla kuin nykyään. Nyt sen tonteista ollaan valtavan kiinnostuneita, kun niiden arvo on noussut ajan myötä keskustan laajetessa.

      Mutta miksi nämä yhteiskuntaan tyytymättömät yrittävät väkisin tunkea saman yhteiskunnan keskipisteeseen?
Miksi he eivät sen sijaan lähde pois? Lähtisin mielelläni itsekin, mutta se ei välttämättä ole niin yksinkertaista. “Pois” on paikka, jota on yhä vähemmän ja vähemmän olemassa. Moderni (tai postmoderni, jos niin haluaa sanoa) teollinen massatuotantoepäyhteiskunta yrittää vallata koko maapallon omakseen. Antiikin Ateenassa Sokrates suostui vapaaehtoisesti kuolemantuomioonsa sanoen sitä kohtuulliseksi kun hän kerran oli vapaaehtoisesti elänyt Ateenan lain piirissä eikä lähtenyt pois. Jos nykyään yrittäisi olla vapaaehtoisesti suostumatta samanlaiseen tuomioon, pitäisi pysyä jatkuvalla pakomatkalla Google Earth-kameroiden tarkkuuskehityksen ulottumattomissa, tai kaivautua maan alle, kuten eräät USA:n vihamiehet Lähi-idässä.
Saddam Hussein saatiin kiinni, Osama Bin Laden on edelleen vapaalla, joten mahdollisuuksien voi arvailla olevan 50-50. Kontrolli ei voi koskaan olla totaalista. Mutta 50 % todennäköisyys jäädä kiinni on huolestuttavaa kehitystä suhteessa siihen lyhyeen aikaan, jossa prosentti on noussut käytännössä nollasta. Kaikilla ei ehkä ole kannoillaan maailman vahvimman valtion kaikkia tiedustelu- ja sotavoimia, mutta jo väkivaltaisen puolison pakeneminen lapsen kanssa saa Interpolin liikkeelle.

Kohta ei ehkä ole enää tilaa kenellekään - ellei sitä tilaa järjestä itse, missä ikinä sitä haluaakaan tai tarvitseekaan järjestää.
Kapinoivat rähinöivät nuoret (ja vähemmän nuoretkin) ovat sinun oikeita ystäviäsi.

      -Helsinkiläinen Talonvaltaaja