Englannissa ja Walesissa ”squattaaminen” tavallisesti viittaa tyhjän rakennuksen valtaamiseen. Jos talon laillinen omistaja haluaa häätää uudet asukkaat, hänen on otettava huomioon useita lain kohtia saadakseen luvan häätöön. Squattaaminen lasketaan siviili-, ei rikosoikeuden piiriin.[29] Vain tapauksissa, joissa voidaan esittää toteen, että rakennukseen mentäessä kiinteistölle on tehty vahinkoa voidaan tapaus laskea rikosoikeudenpiiriin ja virkavallalla on mahdollisuus häätää valtaajat. Jos valtaus toteutetaan laillisesti, on omistajan todistettava oikeudessa, että hänellä on oikeus käyttää rakennusta ja vataajilla ei. Valtaajille taas pitää antaa mahdollisuus todistaa omistajan väitteitä vastaan, tai lakia ei ole noudatettu eikä valtaajia voi häätää. Jotta valtaus on lailinen, on valtaajilla oltava mahdollisuus päästä taloon sekä lukita se. Rakennuksen on oltavava yhtä hyvin turvattu kuin tavallinen kiinteistö, eli rikkoutuneita ikkunoita tai lukkoja ei saa olla.
2003-luvulla tehdyn arvion mukaan Englannissa ja Walesissa oli yhteensä 15000 squattaajaa.
Valtauksen lainmukainen häätäminen voi viedä kuukauden tai kauemminkin, jopa vuosia. Näin käy varsinkin jos rakennus ei ole yksityisessä omistuksessa. Yksityiset kiinteistönomistajat ovat tiettävästi käyttäneet uhkailua ja joissakin tapauksissa jopa maksaneet, jotta valtaajat poistuisivat.
Paikalliset kiinteistökeinottelijat, nousevien oikeuskustannusten edessä, tavallisesti poistavat vesssat ja viemäröinnin tyhjistä rakennuksista valtaajien vuoksi.
Vallattuaan rakennuksen valtaajat usein laittavat ”section 6”:na tunnetun ilmoituksen kiinteistön sisäänkäynnille [31]. Sen tarkoitus on todistaa, että valtaajat asuvat rakennuksessa ja heillä on oikeus olla siellä. Se myös tarkoittaa, ettei kenelläkään - edes kiinteistön laillisella omistajalla - ole lupaa tunkeutua taloon. These claims are fallible following amendments to the law in 1994.[32]
Jotkut kiinteistöt ovat vielä 20-vuoden jälkeenkin valtaajien hallussa. Valtaajilla on oikeudettoman hallinnan mukaan oikeus julistautua kiinteistön omistajiksi 12-vuoden katkeamattoman asumisen jälkeen, ellei kukaan muu julistaudu omistajaksi. Käytännössä tämä on usein vaikeaa, koska valtaajatahon on kyettävä oikeudessa todistamaan, että kiinteistö on 12-vuoden ajan ollut jatkuvasti valtaajatahon hallinnassa. Esimerkiksi St Agnes Place Lontoossa oli 30 vuotta vallattuna, kunnes 29 marraskuuta 2005 Labethin hallitus hääti koko kadun. [33] Oikeudettoman hallinnan lakia on muutettu ratkaisevasti maanomistusrekisterin mukaiseksi vuonna 2002. Nykyään valtaajan on 10-vuoden valtaamisen jälkeen ilmottauduttava maarekisterissä jotta valtaus tunnsutetaan. Samalla kiinteistön lainmukaiselle omistajalle lähetetään tieto valtauksesta ja hän voi halutessaan estää omistusoikeuden siirtymisen. Luonnollisesti tämä hankaloittaa valtaajien mahdollisuutta oikeudettomaan hallintaan.
Lontoossa ryhä nimeltä Advisory Service for Squatters toimii vapaaehtoispohjalta valtaajien tukemiseksi. Se on julkaissut ”Valtaajien käsikirjan” ja lakitukea valtaajien käytettäväksi.
Suurin osa tyhistä kiinteistöistä Britanniassa sijaitsee Birgminhamissa (17,490), Liverpoolissa (15,692) ja Mansesterissa (14,017). Pohjois-Englannissa on eniten tyhjiä kiinteistöjä, melkein 5% kaikista rakennuksista (135,106). Etelä-Englannissa ja Itä-Angliassa on vähiten tyhjiä kiinteistöjä, mutta Lontoossa on tällä hetkellä tuhansia tyhjiä rakennuksia, koska asuntojen hinnat ovat useiden ihmisten saavuttamattomissa.
In 1649 at Saint George's Hill, Walton-on-Thames in Surrey, Gerrard Winstanley and others calling themselves The True Levellers occupied disused 'common land' and cultivated it collectively in the hope that their actions would inspire other poor people to follow their lead. Gerrard Winstanley stated that ”the poorest man hath as true a title and just right to the land as the richest man”.[34] While the True Levellers, later more commonly known as the Diggers, were not perhaps the first squatters in England their story illustrates the heritage of squatting as a form of radical direct action.
More recently there was a huge squatting movement involving ex-servicemen and their families following World War II. This involved thousands of people occupying sites as diverse as former military bases and luxury apartment blocks in West London.[34]
The 1960s saw the development of the Family Squatting Movement which sought to mobilise people to take control of empty properties and use them to house homeless families from the Council Housing Waiting List. This movement was originally based in London (where Ron Bailey and Jim Radford were instrumental in helping to establish family squatting campaigns in several London boroughs) and several local Family Squatting Associations signed agreements with Borough Councils to use empty properties under licence (although only after some lengthy and bitter campaigns had been fought — most particularly in the Boroughs of Redbridge and Southwark).
In 1969 members of the London Street Commune squatted a mansion at 144 Piccadilly in central London to highlight the issue of homelessness but were quickly evicted.[35]
In the early seventies Ron Bailey and Jim Radford were closely involved in founding the Family Squatting Advisory Service which promoted and provided information for Family Squatting Associations and direct action Housing Campaigns. However, there was a growing conflict between the original activists of the Family Squatting Movement and a newer wave of squatters who simply rejected the right of landlords to charge rent and who believed (or claimed to) that seizing property and living rent-free was a revolutionary political act. These new wave squatters (often young and single rather than homeless families) were a mixture of Anarchists, Trotskyists — the International Marxist Group (IMG) being especially prominent — and self-proclaimed hippie-dropouts and they denounced the idea that squatters should seek to make agreements with local Councils to use empty property and that Squatting Associations should then become landlords (or Self Help Housing Associations as they were sometimes styled) in their own right and charge rent.
In 1979 there were estimated to be 50,000 squatters throughout Britain, with the majority (30,000) living in London.[36] There was a London's Squatters' Union in which Piers Corbyn was involved. For eighteen months it was housed at Huntley Street, where over 150 people lived in 52 flats. The Union organised festivals and provided homes for the homeless.[37]
